Tosissaan, tuntuu että olen ihan hukassa, missään ei ole mitään järkeä.. Kävin sitten uudella terapeutilla maanantaina, eipä mennyt kovin hyvin. Siis puhuin sille kyllä jotain mutta kun taas se meni siihen etten uskaltanut puhua avoimesti vaan tyyliin että ihan hyvin menee, eipä tässä mitään. Kun pitäisi joskus vaan olla rohkea ha sanoa tosissaan että on kamala olo ja kertoa kaikki mikä masentaa. Eihän tästä tule mitään jos en itse puhu avoimesti, mutta kun pelkään puhumista niin paljon. Pelkään vaan sitä että uusi terapeutti ei ymmärrä miltä minusta tuntuu ja en pysty käymään siellä jos petyn siihen. Ja kun on ikävä vanhaa psykologia, en tiennyt että tämä olisi näin vaikeaa.. Pitäisi jo päästä yli siitäkin asiasta mutta kun en pääse, se oli ainoa ihminen jolle uskalsin puhua enemmän, en tosin sillekään tarpeeksi. Olisin halunnut käydä sen luona pidempään mutten sitten voinut kun ikä tuli vastaan. Enhän minä voinut silloin vuosia sitten kertoa sille mitään kun aloin sen luona käymään. Äiti sanoi aina että joudun lastenkotiin jos kerron millaista kotona on, se esti minua kertomasta mitään kun en uskaltanut, en halunnut pois kotoa. Vieläkin vaan harmittaa että äiti tiesi ettei minulla ollut hyvä olo kotona ja silti se ei koskaan tehnyt asialle mitään. Aina sitä jatkuvassa pelossa elämistä ja sitä että pikkusisko kiusasi jatkuvasti. Ehkä olisin vielä kestänyt sen että pikkusisko oli ilkeä mutta en vaan kestänyt sitä että se käänsi äidin minua vastaan, se oli vaan sietämätöntä. Eihän äiti koskaan ollut puolellani vaan aina pikkusiskon puolella ja sanoi että se on vaan lapsi, täytyy ymmärtää.. Vaan kun kaikkea ei pitäisi joutua sietämään, hemmetin hemmoteltu kakara. Ja sitten se oli vielä niin sairaalloisen mustasukkainen, äiti ja isosisko kuvitteli että olin itse mutta ei se tosiaan mennyt niin. Enhän minä saanut olla äidin kanssa ikinä kun pikkusisko vaati koko ajan huomiota, se on aina yrittänyt erottaa minut ja äidin toisistamme, onnistuen kyllä hyvin.. Nyt pikkusisko on niin onnellinen kun minä en asu niiden kanssa ja jaksaa aina muistuttaa asiasta. Tosin sehän sitä harmittaa kun asun niiden yläkerrassa, liian lähellä sen mielestä. Eihän se sitä uskalla yleensä ääneen sanoa mutta sen kyllä huomaa kun se on kyllästynyt minuun. Ja kyllähän se kerran suuttuessaan huusi minulle että pilaan sen elämän ja häiritsen sitä sen omassa kodissa.. Että juu, tunnen olevani erittäin ei-toivottu vieras sen puolesta. Nyt se on käyttäytynyt ihmeellisen hyvin, siis ettei ole vittuillut tai sanonut pahasti, eipä se kyllä ole juurikaan puhunut minulle. Eilen se puhui aika paljon ja ei kyllä olisi huvittanut kuunnella, ei sekään kuuntele minua jos ei huvita. Olihan se tuossa vähän aikaa sitten pari kuukautta puhumatta minulle, kerran vaan kysyi että saako lainata koiraani että kävisi sen kanssa ulkona. No, enpä suostunut ja sehän ei sen jälkeen puhunut. Varmaan olisi päästänyt koiran juoksemaan vapaana ja se olisi kadonnut jonnekin, en olisi edes ihmetellyt.. Ja nyt se haaveilee uudesta kissasta, ei hyvä. Siitähän on nyt jotain kahdeksan kuukautta kun minä sain sen kissan kun ei se ikinä huolehtinut siitä. Kyllä se sitten parkui ja raivosi ja kinasi pitkään kun sen piti kissasta luopua, ei sitten tullut mieleen että ei se siitä turhaan joutunut luopumaan. Ikinä se ei silittänyt Damonia eikä pitänyt sylissä. Ei se myöskään leikkinyt sen kanssa mikä oli myös tosi huono juttu nuorelle ja vilkkaalle kissalle. Minä olin ainoa joka sitä silitteli, piti sylissä ja leikki sen kanssa, muuten kukaan ei sitä huomioinut. Senhän takia se kiusasi äidin kissaa, ei se varmaan olisi tehnyt sellaista jos joku olisi leikkinyt sen kanssa. Ja nyt pikkusisko haaveilee jostain itämaisesta kissasta, nehän ovat todella vilkkaita ja seurallisia, varmaan siinä kävisi niin kuin Damonin kanssa.. Ärsyttää se että pikkusisko on aina syyttämässä Damonia ilkeäksi ja tyhmäksi kissaksi vaikka kissan käytös oli sen oma vika. Mutta niin eihän siinä koskaan ole mitään vikaa, eihän se ikinä tee väärin.. Siinä mielessä samanlainen kuin äiti, aina vika on eläimessä, oikeasti se ei kyllä mene niin. Ei pätkääkään huvittaisi katsella kuvia kun pikkusisko näyttää myytävistä kissoista, tekisi mieli sanoa päin naamaa että johan sillä oli kissa josta se ei huolehtinut. Vaan kun ei minulla riitä rohkeus, muuten kyllä mutta kun aivan varmasti äiti suuttuu sitten minulle. Kai minulla on jotenkin vääristynyt suhde äitiin, se on niin pelottava etten uskalla sanoa sille vastaan kun pelkään ettei se halua nähdä minua enää, toisaalta en halua suututtaa sitä sen takia kun rakastan sitä enkä halua satuttaa sitä. Mutta pitäisi senkin tajuta että se satuttaa minua jatkuvasti, eipä sillä tunnu olevan mitään merkitystä. Ongelma on myös se kun minulla taitaa olla jonkin asteine läheisriippuvuus, on muuten hankala ongelma. Ei se enää ole niin paha, Damon ja Nala on auttanut asiassa todella paljon enkä tunne tarvetta olla ihan koko ajan äidin tai isosiskon kanssa mutta ongelma on kuitenkin vielä olemassa. Jännää, ennen viihdyin paljon yksin enkä kaivannut aina seuraa mutta pitkä laitoshoito saikin aikaan sen että en enää halunnut olla yhtään yksin.. Aluksi ongelma oli todella paha, siinä vaiheessa kun muutin takaisin Raumalle ja asuin asuntolassa niin yksin olo oli ihan kamalaa. Kävin äidin tai isosiskon luona joka päivä mahdollisimman paljon, en olisi halunnut olla yhtään yksin. Illalla kun piti mennä takaisin asuntolaan niin äiti saattoi minut sinne, pelkäsin lähteä pois perheen luota takaisin yksinäisyyteen. Aina kun olin yksin niin ahdisti ihan järkyttävästi ja odotin vaan että pääsen taas äidin tai isosiskon luo. Koko ajan se oli jatkuvaa ahdistusta ja pelkäämistä, se helpotti vasta kun muutin omaan kotiin ja Damon tuli minulle, Sitten oli paljon helpompi olla kotona kun en ollut kuitenkaan ihan yksin. Sitten kun Nala tuli niin kotona olemisesta tuli vielä helpompaa, edelleen on kuitenkin niitä aikoja kun ahdistaa olla yksin ja käyn joka päivä äidin tai isosiskon luona. Mutta vaikka käyn joka päivä niin minun ei tarvitse olla niin kauan kuin ennen. Ennen olin vähintään viisi tuntia kun en saanut olla kauempaa, usein kuitenkin kiersin sääntöä niin että kävin ensin siskon luona ja sitten äidin luona, asuntolan hoitajat kun eivät muistaneet laittaa minulle rajoituksia siskon luona olemiseen. Asuntolassa asuessani olin aluksi myös joka viikonloppu äidin luona yhden yön ja sen jälkeen joka toinen viikonloppu. Nykyään minulle riittää sekin jos olen vaikka kolme tuntia päivässä äidin tai siskon luona, se kyllä vaihtelee paljon että kuinka kauan olen mutta en tarvitse sitä viittä tuntia aina. Ja kertaakaan en ole ollut yötä muualla kuin kotona sen jälkeen kuin Nala tuli. On noista ollut paljon hyötyä. Mutta stressiä ne aiheuttavat  aika paljon, edellispäivänä kaaduin ulkona kun oli todella liukasta ja Nala veti hihnassa, silloin kyllä suutuin jonkin verran. No, eipä siitä paljon hyötyä ollut vaan veti se sen jälkeenkin. Tilasin sille netistä juuri vedonestovaljaat, yritän opettaa sille että se ei voi vetää jatkuvasti. Kyllä minä saan sen pidettyä käsissä kun se ei ole kovin isokaan mutta jos on liukasta niin ei olekaan niin yksinkertaista, kyllä silloin kaatuu aika helposti vaikka ei olisi edes iso koira jos jalkaa lipeää sopivasti.Jaa, kai sitä pitäisi mennä nukkumaan, alkaa taas olla ongelma tämän nukkumaan menon kanssa kun tuppaa menemään liian myöhäiseksi. Ahdistaa vaa välillä niin paljon ettei nukkumisesta tule mitään tai ei vaan tule edes yritettyä. Pitäisi tosissaan yrittään tehdä tälle jotain, ahdistaa niin paljon erityisesti se etten saanut puhuttua kunnolla terapeutille. Pitäisi vaan olla rohkea ja avoin, eihän se voi edes yrittää auttaa jos en kerro ongelmistani, ei se sentään ajatuksia osaa lukea. Jos se sattuu olemaan ihan kamala eikä ymmärrä minua niin ei kai sille sitten vaan voi mitään, ei asiat ainakaan edisty jos en uskalla ottaa riskiä. Saa nyt nähdä miten käy, melkeil kaksi viikkoa pitää odottaa ja sitten pitäisi puhua. Kaksi perkeleen pitkää viikkoa, ärsyttää kun näen sitä niin harvoin varsinkin kun ei päästy kunnolla edes alkuun.

Lopetin sitten lääkkeiden syönnin kokonaan. 8 päivää ilman cipralexia ja 4 risperidonia, ihan kohtuullisen hyvin on mennyt. Aluksi tosin kun lopetin cipralexin syönnin niin tuli vähän väliä sellasia huimauskohtauksia, parin sekunnin ajan huimaa vähän, tuntuu siltä ettei pää oikein pysy mukana. Muuten en huomaa mitään eroa. Ahdistaa välillä ihan perkeleesti mutta se nyt ei ole mitään uutta, stressaan tosi paljon sitä kun pitäisi mennä tässä kuussa käymään uudella terapeutilla, tuntuu vaan niin vaikealta. En ole vieläkään päässyt yli siitä etten voi enää käydä vanhalla psykologillani, mietin ja stressaan sitä jatkuvasti. Näin viime yönä kamalaa painajaista jossa mietin sitä etten näe sitä enää ja menin uudelle terapeutille käymään. Siinä unessa siellä oli paljon muitakin ihmisiä enkä uskaltanut puhua mitään, ne suuttui minulle tosi paljon ja sulki yksin jonnekin pieneen huoneeseen ja minua ahdisti kauheasti. Ja nyt tietenkin pelkään vielä enemmän teraputille menoa..Tässä kuussa ostan kyllä e-epaa ja c-vitamiinia ja toivon että niistä olisi jotain hyötyä. No on tässä jotain hyvääkin ollut, ei tarvinnutkaan mennä koiran kanssa eläinlääkäriin, kyllä ne hampaat sieltä lähti, nyt on maitohampaat poissa ja koiralla hyvä purenta. Se on kanssa nauttinut kun on ollut pakkasta ja lunta, itsekin tykkäsin mutta nyt on taas lämpötila plussan puolella ja maassa jäätä, loskaa ja vettä, kohta sulaa kaikki. Ehkä koirakin lakkaa sekoilemasta, oli se kyllä vauhdikas kun oli lunta, halusi vaan juosta, hyppiä ja riehua lumessa. Nyt se vaikuttaa pettyneeltä ja yrittää päästä viimeisiin pieniin lumikasoihin. Oli se kyllä hienoa kun oli lunta ja pakkasta, äiti ja siskot valitti että on kylmä mutta ei minulla ollut yhtään. Hyvin siinä lämpeni kun tarpoi lumessa koiran kanssa ja kun ei edes tuullut paljon mikä on harvinaista täälläpäin. Sitten vasta kylmä on jos on nollakeli, sataa vettä ja tuulee, silloin vasta on oikeasti kylmä, ei tuollainen kuiva pakkasilma tunnu lainkaan niin kamalalta. En laittanut koirallekaan edes takkia päälle vaikka oli -15 astetta lämpötila, ei sillä ollut kylmä. Välillä olen laittanut sille takin siinä vaiheessa kun on tuullut ja satanut kun sillä ei pohjavillaa ole niin silloin sillekin tulee kylmä. Eilen illalla ei tullut ulkoilusta mitään kun paukuteltiin raketteja niin paljon, Nala pelkäsi tosi paljon. Olimme äidin luona kun paukuttelu alkoi, vähän aikaa Nala meni ympäri kämppää läähättäen mutta en huomioinut sitä mitenkään ja lopuksi se rauhoittui ja meni pöydän alle huilaamaan. Piti sanoa pikkusiskollekin ettei puhu Nalalle tai silitä sitä kun se alkoi lässyttämään ja lohduttamaan, ei se mitään auta jos lohduttaa kun sittenhän se pelkää vaan enemmän kun sitä oikein kannustaa siihen. Äiti vaan sanoi jossain vaiheessa jotain että "Toi sun koirasi pelkää, sano sille jotain et se rauhottuu". Vaan enpähän sanonut muuta kuin sen verran että käskin nukkumaan, ei se mitään olisi auttanut jos olisin huomioinut sitä ja stressanut itse, hyvin se rauhoittui kun kukaan ei huomioinut sen pelkoa. Ulkona olikin sitten ihan kamalaa, ei se huomannut muuta kuin ne pelottavat raketit ja yritti rynniä eteenpäin ihan paniikissa. Vein sen nopeasti takaisin sisälle, ei se keskittynyt edes pissaamiseen, se vaan halusi jonnekin kauas. Sitten me tultiin kotiin kissan luo ja aika nopeasti molemmat meni nukkumaan. Damonia ei kauheasti pelottanut, säpsähti se aluksi muutaman kerran kun paukahti oikein kovaa mutta ei se muuten onneksi välittänyt. Täällä me sitte kuunneltiin musiikkia, makkarissa oli radio ja keittiössä kuuntelin tietokoneelta musiikkia niin ei häirinnyt rakettien äänet niin pahasti. Että ihan hyvinhän se meni tuota ulkoilua lukuunottamatta. Tämä on kyllä aika historiallinen vuoden alku, ensimmäinen vuosi kun olen alusta asti vapaa. Oikeasti vapaa, en enää missään laitoksessa. Tuntuu jotenkin uskomattomalta ja niin hienolta. Vielä kun vaan pääsisi eroon tästä jatkuvasta masennuksesta ja ahdistuksesta, no, ehkä joskus. Vaikka en tiedä onko se mahdollista että pääsisin eroon niistä, yritän kuitenkin stressata sitä vähemmän kun ei se auta jos murehdin asiaa ja mietin että millainen minun kuuluisi olla. Olisi hienoa jos vaan voisin olla murehtimatta ja miettimättä mitä minun pitäisi tehdä, käydä töissä yms. Jos nyt vaikka yrittäisin keskittyä siihen että kuntoutustukea on määrätty puolentoista vuoden päähän ja minun pitäisi keskittyä itseni parantamiseen ja siihen että saan hoidettua oman kämppäni siivouksen ja lemmikit. Aina vaan vaadin itseltäni mahdottomia ja suren sitä kun mokaan, nyt minulla on oikeasti aikaa keskittyä johonkin muuhun, kuten koiran kanssa ulkoiluun ja sen sellaiseen. Mietin tässä että tuleekohan minusta koskaan työkykyistä, en jaksa uskoa siihen. Edellinen lääkäri kirjoitti että saatan mahdollisesti kuntoutua suojatyökykyiseksi mutta siihenkin vaaditaan paljon aikaa ja kuntoutusta. Mitään toivoa se ei antanut siitä että voisin tehdä oikeita töitä. Nykyinen lääkäri ei ole ottanut asiaan kantaa sen enempää, kyllä se tosin kerra kysyi että mitä minä haluaisin tehdä, siis työkseni. Sanoin suoraan etten tiedä, en tiedä onko minusta mihinkään. Järjetön masennus, ahdistus ja ihmispelko haittaavat muutenkin elämistä niin paljon etten osaa kuvitellakaan itseäni missäään työpaikalla, ei minulla ole oma-aloitteisuuttakaan kun pelkään aina vaan mokaavani kaiken mitä teen. Enkä kehtaa apuakaan pyytää, en saa sen vertaa suutani auki, joten aika toivottomalta näyttää. Sitä paitsi enhän minä saisi mitään töitä, ei ole koulutusta enkä pysty menemään ammattikouluun, se olisi mahdotonta. Työttömiä on muutenkin niin paljon ja monilla on kuitenkin koulutus ja sosiaalinen ja fiksu luonne, ei kukaan halua minun kaltaistani töihin, varsinkaan kun ei ole mitään takeita että pärjäisin. Että sellaista tällä kertaa, kai pitäisi käydä suihkussa ja mennä nukkumaan. Eli toisin sanoen käydä suihkussa, jumittua koneen ääreen, syödä ja mennä nukkumaan hyvinkin todennäköisesti..

Kohta onkin edessä eläinlääkärikäynti pikku Nalan kanssa. Ainakin kaksi ongelmallista hammasta suussa, maito poskihampaita jotka eivät lähde pois ja uudet hampaat on jo kovaa kyytiä kasvamassa viereen ja ilmeisesti vinoon. Huomenna siis soittoa eläinlääkärille niin saa se sitten katsoa että joko aletaan poistelemaan maitohampaita. Muuten ovat nuo hampaat lähteneet ihan kivasti, pari hyvin heiluvaa olen itse ottanut irti ja tänään lähti ensimmäinen alakulmahammas kun revittiin lelua. Jonkin aikaa se heilui mutta ei irronnut, rakas lelu korjasi ongelman ja Nala ei tuntunut huomaavankaan kun hammas irtosi. Kaikki kunnia pienen rakkaille täytteettömille raatoleluille :D Jännittää kyllä kauheasti eläinlääkärille meno, Nala pelkää siellä käymistä ja itseäni pelottaa ajatus pienen rauhoittamisesta ja hampaiden leikkuusta.. Saa nyt nähdä että pääsemmekö tutulle eläinlääkärille, en tiedä onko siellä mahdollisuutta hampaiden poistoon. No, on tässä sitten pari muutakin vaihtoehtoa, yksi jonka tiedän varmasti poistavan hampaita mutta sinne on vähän pidempi matka joten yritän päästä sille tutulle vaihtoehdolle. Edunvalvoja ei varmaan tykkää kun tulee lasku.. Mutta kai minulla on yhtäläinen oikeus omistaa eläimiä kuin muillakin ihmisillä, kuitenkin huolehdin niistä hyvin enkä ole niin köyhä etten saisi niitä hoidettua. Edunvalvoja vaan ei tunnu olevan aina samaa mieltä.. Mutta kun minulla kerran on eläimiä niin turha valittaa että rahaa menee eläinlääkärilaskuihin välillä. Enhän minä osaisi elää ilman noita pieniä rakkaita lemmikkejä, tulisin hulluksi täällä yksinäni. Ilmeisesti minulla on tosiaan tuo läheisriippuvuuskin ja lemmikit auttavat todella paljon siinä että pystyn olemaan kotona eikä ole koko ajan pakottavaa tarvetta olla äidin tai siskon luona. Tuntuu vaan siltä että tulisin hulluksi yksin, asuntolassa asuessani olin melkein koko ajan äidin tai siskon luona enkä pysynyt kämpässäni, se oli todella ahdistavaa ja tuntui että seinät kaatuisivat päälle. Nyt on paljon parempi olo, huolehdin lemmikeistäni ja ne minusta. Mutta, minulla on taas kauhea ongelma, en pysy hereillä millään.. Oikeasti väsyttää koko ajan, tulen kohta hulluksi kun en jaksa tehdä kunnolla mitään mitä pitäisi. Piti aikoja sitten siivotakin oikein kunnolla mutta kun ei riitä energiaa. Kaikki voimat menee siihen että käyn Nalan kanssa ulkona ja leikin sen kanssa, käyn kaupassa ja yritän joskus siivota jotain. Lattiaakin pitää pestä niin usein kun Nala ei vielä ole sisäsiisti ja tuntuu että sekin vie kaikki voimat. Eipä ole vielä auttanut lääkkeiden vähentäminenkään mutta toivon että jossain vaiheessa. Pitäisi syödäkin paremmin mutta kun en aina jaksa edes ajatella ruuan laittamista kun väsyttää ihan liikaa. Olen kyllä ostanut enemmän kasviksia, no, kurkkua, kirsikkatomaatteja ja porkkanoita. Sen takia kirsikkatomaatteja kun tykkään niistä paljon enemmän kuin tavallisista tomaateista ja tulee sitten syötyäkin niitä. Olen myös innostunut piimän juomisesta, kahvin juontia pitäisi edelleen vähentää mutta sehän ei olekaan niin helppoa. Saatan onnistua välillä parina päivänä juomaan vain kaksi tai kolme mukillista kahvia mutta sitten juon sitä taas kahta kauheammin, varmaan viisi-kymmenen mukillista päivässä ja sehän ei ole hyvä asia. Ja ongelmana on sekin kun jos en juo tarpeeksi kahvia niin alkaa närästää niin hemmetisti. En edelleenkään tajua miten se on mahdollista kun kahvihan yleensä närästää enemmän mutta kyllä se vaan minulla vähentää närästystä tehokkaasti. Kai minulla on jotenkin kummallinen elimistö :D Tänään aloitin syömään möller tupla-tabletteja ja mangesiumtabletteja jos nekin auttaisivat piristymään. Mielialalääkkeitä en tosiaan halua enää syödä ja olen jo vähentänyt niiden annostusta. Cipralexia syön enää 5mg päivässä, ennen 20mg. Risperidonia syön 0,5mg kun ennen söin 1mg. Seuraavaksi vähennän taas risperidonia ja sitten jossain vaiheessa lopetan molemmat kokonaan. Alan käymään taas uuden ihmisen kanssa puhelemassa, se ei tosin ole psykologi vaan ihan pelkkä sairaanhoitaja mutta toimii vähän kuin psykologi ja keskustelee sitten kanssani. Toivon vaan että se alkaa sujumaan, olen kerran nyt nähnyt sen ja se vaikutti ihan mukavalta mieheltä mutta en tiedä pystynkö enää luottamaan yhteenkään ihmiseen ja puhumaan avoimesti. On vaan vieläkin ikävä entistä psykologia, sen kanssa oli vaan turvallinen olo ja uskalsin puhua sille paljon asioistani. Kaikki vaan jäi kesken.. Mutta yritän olla avoimin mielin ja puhua uudelle tyypille, ei minulla ole oikein vaihtoehtojakaan kun pitäisi saada kunnolla puhuttua kaikesta, en saisi vaan murehtia yksinäni puhumatta kenellekään, se on huomattu että siitä ei hyvää seuraa. Ajattelin  kysyä sitäkin että voisiko se tehdä lähetteen labraan jos kilpirauhasarvoni katsottaisiin kun en tiedä onko niitä koskaan katsottu ja missä kunnossa kilpirauhaseni on. Kyllä minulta joskus laitoksessa otettiin verikokeita mutta en tiedä mitä niistä katsottiin eikä kokeita ole otettu kolmeen vuoteen joten siitä on paljon aikaa. Saattaahan se olla mahdollista että tämä väsymyskin johtuu vaan masennuksesta ja liian vähäisestä vitamiinien saannista mutta eihän sitä tiedä jos kilpirauhasessa onkin oikeasti jotain vikaa. Isosiskollakin on kilpirauhasen vajaatoiminta ja tädillä on liikatoimintaa ja en tiedä onko jollain muulla sukulaisella mutta kyllä noita ongelmia suvussakin sitten on. Ostin muute Nalallekin Nutrolin-öljyä, pentuversiota tietenkin. Se on kuulemma tosi hyvää ja terveellistä koirille. Damon onkin ainoa joka ei mitään lisäravinteita syö, se syö lihaisaa kuivaruokaa ja myös lihaisia märkäruokia ja saa vitamiininsa niistä. Pitäisi vielä opetella menemään ajoissa nukkumaan, pitää kuitenkin herätä aikaisin joka aamu ja käydä Nalan kanssa ulkona. Tosin menen yleensä sen jälkeen vielä nukkumaan, pysyn korkeintaan pari tuntia hereillä ja sitten alan olemaan niin tokkurassa että on pakko nukkua, ärsyttävää. Ja vielä pari kuvaa, toinen on otettu jonkin aikaa sitten kun täällä oli ensilumi :) Jestas muuten että pikku neiti on kasvanut, se on kuin rikkaruoho :D Ei se silti painanut viimeksi eläinlääkärikäynnillä, toisilla rokotuksilla, kuin 7,5kg. Pitääkin punnita taas kun käydään siellä, mielenkiintoista nähdä mitä se nyt painaa, itselläni kun ei ole vaakaa. Pitäisi kyllä ostaa vaaka niin saisi punnittua useammin, itsekin voisin käydä vaa'alla välillä. Se on aina järkyttävä kokemus mutta olen oikeasti hiukan laihtunut kun Nala on pitänyt minut liikkeessä :D 

Masentaa ja ahdistaa taas niin älyttömästi, ilman mitään kunnollista syytä. On ollut kamala olo koko ajan sen jälkeen kun näin psykologini viimeisen kerran. Em tiennyt tämän olevan näin vaikeaa. Kiinnyn ihmisiin vaan liikaa ja on niin vaikeaa päästää irti, varsinkin kun koko ajan on syyllinen olo siitä etten hyvästellyt psykologia lainkaan.. Minun piti mutta en vaan pystynyt, halusin pois. Ja nyt kaduttaa. Olen vain tällainen, vihaan sitä että asiat jäävät kesken ja vihaan sitä että ihmiset katoavat elämästäni. Kaikki ympärilläni katoaa, murenee ja kukaan ei ymmärrä miten kärsin. Olen taas miettinyt liikaa, elämää, kuolemaa, ihan kaikkea. Kävin lääkärilläkin tuossa melkein viikko sitten. Ihan mukava tyyppi ja puhuimme aika paljon. Se yrittää auttaa minua, yritetään etsiä joku ihminen jolle voisin puhua niin kuin vanhalle psykologille aikaisemmin. Mietin vaan että löytyykö sellaista ihmistä ja entä jos löytyy joku jolle voin puhua mutta jos se ei olekaan hyvä tyyppi. Kamalia ihmisiä on tullut tavattua niin paljon etten luota enää mihinkään tai kehenkään. Jotenkin taas mennyt pohja elämältä. Pitää vaan yrittää ryhdistäytyä, se onkin helpommin sanottu kuin tehty. Onneksi minulla on nuo lemmikit, en kestäisi asua ihan yksin. Niin, nyt minulla on vielä ilmeisesti ihan hyvä lääkäri, mutta sekin jää kohta äitiyslomalle. Niin minun tuuriani.. Iski edellisiltana mieletön ahdistus kun koirani, Nala, oli äidin luona yökylässä. Ihan vaan sen takia se siellä oli että se tottuu olemaan hoidossa jos vaikka itselleni tulisi jotain menoa joskus, ei siis varmaan koskaan. Mutta se oli kamalaa, koirallakin taisi olla vähän ikävä mutta kärsin siitä oikein kunnolla. Oli vaan niin kamala ikävä heti vaikka se oli vaan yhden yön poissa. Onneksi Damon piti minulle seuraa, en ollut kuitenkaan ihan yksin. Taisivat olla molemmat tyytyväisiä kun Nala tuli takaisin kotiin, heti alkoivat leikkimään oikein kunnolla ja sitten menivät tyytyväisinä nukkumaan. Tuollainen pikku juttu ja minulle se on niin suuri asia.. Käytiin eilen Nalan kanssa koirapuistossakin leikkimässä, ei ollut muita koiria taaskaan paikalla. Kauhea ongelma kun haluaisin että Nalalla olisi kavereita ja tutustuttaisiin muihin ihmisiin ja koiriin puistossa mutta kerran vasta joku on sinne tullut kun ollaan oltu siellä. Kun jos siellä on jo valmiiksi porukkaa niin en uskalla mennä sinne Nalan kanssa kun olen niin arka. Ei minua ne toiset koirat pelota vaan ihmiset. Jos ollaan Nalan kanssa ensin siellä niin itseäni ei haittaa niin paljon  jos joku sinne tulee, itse en vaan uskalla mennä häiritsemään toisia. Vaikka en edes tiedä häiritsisinkö, tulee vaan kauhean epävarma olo enkä uskalla mennä kysymään että voitaisiinko mennä joukkoon. Jaa-a, enpä taida tänä yönä paljon nukkua kun lääkkeet on lopussa. Enää yksi risperidoni ja ajattelin säästää sen huomiseksi ja käydä maanantaina apteekissa. Aina sama juttu, ensimmäisenä yönä ilman risperidonia en saa nukuttua. Jos olen pidempään ilman niin toisenakaan yönä en saa nukuttua mutta kolmantena onnistuu taas nukkuminenkin. En sitten tiedä kuinka pitkään menee niin, kuulemma se lääke tuhoaa jotain unireseptoreita aivoista ja lopulta ei saa nukuttua lainkaan ilman sitä. Yritän päästä koko lääkkeestä eroon ennen kun minulle käy niin, haluan saada nukuttua ilman lääkkeitäkin. Aion lopettaa cipralexinkin käytön, pitää tosin tehdä sekin hitaasti niin ehkä selviän ilman kauheita vieroitusoireita. Hhm, ehkä en. Olen kuitenkin syönyt lääkkeitä niin monta vuotta että vieroittautuminen saattaa olla todella vaikeaa. Mutta kun en halua enää syödä niitä, ei niistä hyötyäkään ole niin ei kai niitä kannata turhaan syödä. Varsinkin kun pitkäaikaisella käytöllä niistä voi kuulemma aiheutua vakavia ongelmia, risperidonikin kuulemma saattaa aika tehokkaasti tuhota aivoja. Ja mielenkiintoista on se että luin jutun jossa kerrottiin ettei ole tutkimustuloksia pitkältä aikaväliltä, eli siis ei ole tutkittu miten käy kun niitä syö kauan.. En ehkä edes halua tietää, olen mieluummin ilman niitä. No, jos nyt menisin kokeilemaan nukkumista, kunhan olen ensin syönyt jotain. Ehkä tulee parempi olo jos saan nukuttua..

Sen oli siinä, en enää käy vanhalla psykologillani.. Tuli itsellä ikä vastaan kun täytin 23 ja siirryin nyt sitten aikuispuolelle. Tiesin että tästä tulisi kamalaa mutta en osannut kuvitella että olisin näin tuskissani.. Pari päivää on mennyt murehtiessa ja itkiessä, eilen illalla itkin melkeen koko ajan, en vaan voinut lopettaa. En osaa vielä sopeutua tähän, tunsin psykologini niin kauan ja kiinnyin siihen, meiltä vaan loppui aika. Niin paljon jäi asioita selvittämättä, jotka olisin ehtinyt selvittämään jos olisin puhunut sille jo ensimmäisilää käynneillä. Mutta pelkäsin liikaa silloin nuorempana enkä uskaltanut kertoa kaikkea mitä mielessä liikkui. Ehdin käydä vuoden sen luona ennen ajan päättymistä, siihen vuoteen sisältyi kuitenkin lomia ja käyntejä joille en pystynyt menemään. Olisi pitänyt vaan mennä aikaisemmin sen puheille mutta kun pääsin pois laitoksesta, olin niin rikki etten pystynyt puhumaan kenellekään. Ja nyt kaduttaa, miksen voinut vaan luottaa.. Ja nyt harmittaa ehkä eniten se etten hyvästellyt sitä kunnolla, minun piti kiittää sitä näistä vuosista ja hyvästellä mutta en pystynyt vaan lähdin äkkiä pois ennen kun aloin itkemään. Tiedän että tulen kärsimään siitä tilanteesta pitkään, itseäni häiritsee aina jos joku jää kesken, joku jää hyvästelemättä. Niin on käynyt liian monta kertaa. Luulin olleeni paremmin valmistautunut, suunnitellut loppua mutta olinkin väärässä. Tuntuu että se on varmaan pettynyt minuun ja syystäkin.. Saapa nähdä kuinka kauan kestää ennen kuin osaan sopeutua tilanteeseen, sopeudunko koskaan. Pitäisi alkaa käymään puhumassa jollekin naiselle, en tiedä mikä se varsinaisesti on, kai joku psykiatrinen sairaanhoitaja tai jotain. Vaan olen liian väsynyt edes ajattelemaan koko asiaa. Toivoin että pääsisin sitten juttelemaan edes jollekin miehelle. Minulla on se ongelma että miehiä pelkään mutta naisia yleensä inhoan, eipä ole niihinkään ollut luottamista enkä nyt enää osaakaan luottaa. Vaikka pelkään miehiä enemmän niin silti niille on jotenkin helpompi yleensä puhua. En tiedä, kai pitäisi puhua lääkärille tästä, vaikka tuskin sekään mitään auttaa. Se sentään vaikutti ihan mukavalta noin ensinäkemältä. Pitäisi puhua lääkityksestäkin, haluaisin eroon siitä kokonaan. Ei siitä ole mitään hyötyä, ei ole ikinä ollut, päinvastoin haitttaa vaan. En kuitenkaan usko että lääkäri suostuu siihen että lopettaisin lääkkeiden syönnin, se varmaan määrää taas jotain uutta lääkettä. Kunpa joku joskus vaan kuuntelisi ja ymmärtäisi eikä yrittäisi vaan änkeä lääkkeitä kun mistään ei mitään hyötyäkään ole. Olenhan minä vuosia syönyt lääkkeitä, ainakin yhdeksän vuotta eri lääkkeitä ilman mitään apua. Haittaa on kyllä ollut, masennuksen pahenemista, painon nousua ja huonontunut muisti. Minulla on oikeasti tosi huono muisti ja se häiritsee itseäni. Äiti vaan sanoo että "ei sulla sen huonompi muisti ole kuin muillakaan". Vaan kyllä on normaalia huonompi, ei se ennen ollut läheskään näin huono. Ja kuitenkin olen nuori vielä, muistanko enää mitään sitten kun olen viisikymmentä.. Onneksi minulla on nuo lemmikit, en ainakaan ole yksin kun masentaa. Välillä ei vaan jaksaisi edes ulkoiluttaa koiraa kun haluaisin vaan nukkua mutta toisaalta tulee parempi olo kun koira saa minut ylös sängystä ja lenkille. Sitten keskittyy taas koiraan ja kävelemiseen eikä niin paljon murehtimiseen. Mutta sitten kun tulee kotiin ja pysähtyy miettimään, olo on ihan kamala. Tuntuu vaan kamalalta etten enää ikinä näe psykologiani, se oli niin mukava ja kuunteli kärsivällisesti. Se osasi myös kysyä oikeita asioita eikä ollut vaan hiljaa jos en itse saanut sanottua mitään. Tiedän ettei ole normaalia kiintyä psykologiin näin paljon mutta en vaan voi sille mitään, kiinnyn joihinkin ihmisiin liikaa. Niin on käynyt monta kertaa ja aina saa sanoa kaikille hyvästit.. Se tuntuu niin kurjalta, kukaan ei pysy elämässäni, kaikki lähtee pois enkä meinaa kestää sitä. Pienen koiran naama on kyllä niin hauskan näköinen, väkisinkin tulee parempi mieli kun katsoo tuota :D Ja nukkuva kisu on niin rauhallinen, se ei ainakaan stressaa :)