No niin,nyt se on aloitettu.Blogin kirjoittaminen joka piti alkaa kauan sitten mutta jäikin taka-alalle.Oikeastaan piti kirjoittaa jo yli viisi vuotta sitten,laitoskierteeseen jouduttuani.Vakava masennus,mahdollisesti ahdistuneisuushäiriö sekä sosiaalisten tilanteiden pelko ajoivat siihen.Tarinahan alko jo vuosia sitten sairastuttuani vaikeaan masennukseen,se huomattiin kun olin muistaakseni 14v.ja siitä alkoi myöskin psykologikäynnit ja lääkitys.Heh,ja sanoivat vielä että kyllähän lääkkeet auttavat,eivät ole auttaneet tähän päivään mennessä.Ylä-asteelle meno oli kamalaa,olin hiljainen pelkuri eikä mulla sillon ollut kavereitakaan koulussa.Ensimmäinen kaveri ylä-asteella oli yksi poika joka ennen tyytyi vaan kiusaaman mua,enpä olisi uskonut että siitäkin syntyisi ystävyyssuhde.Mutta ennen sitä,seitsemännen luokan alussa jo jouduin Harjavaltaan nuorten suljetulle osastolle masennuksen ja itsetuhoisuuden takia,kerran olin viillellyt mutta tajusin että en voisi tehdä sitä enää koska satutin sillä enemmän perhettäni kuin itseäni.Mutta oikeastaan viihdyin osastolla,siellä oli turvallinen ol kunhan olin ensin tutustunut porukkaan,hoitajiin ja muihin potilaisiin.potilaat olivat ystävällisiä,kenenkään kanssa ei tullut riitoja vaan juteltiinkin paljon.Olin siellä sitten kuusi viikkoa,pääsin kotiin,ja jouduin muutaman päivän päästä takaisin.Ei se kotiinpaluu ollutkaan niin helppoa mutten ollut kauaa enää osastolla,sieltä menin perhetukikeskukseen.Siellä alkoi taas sujumaan paremmin ja pääsinkin taas kotiin parin kuukauden jälkeen.Sillä kertaa meni kotonakin paremmin.Elämä alkoi olla parempaa ja koulukin sujui jotenkuten vaikken mikään huippu-oppilas ollutkaan.jossain vaiheessa sitten äidin kaveri antoi koiransa mulle,ensin pahoinpdeltyään ja laiminlyötyään sitä kaksi vuotta.No,koirahan oli todella arka ja laiha mutta pitkän tien kuljettuamme voin sanoa että siitä tuli todella upea koira,hyväluonteinen ja kaunis.Elämä oli mallillaan melkeinpä,tavallisine ongelmineen ja edelleen masentuneena mutta mulla oli perhe tukena.Jaa sittenhän ongelmat vasta alkoivatkin.Menin siis nuorisopsykiatrian osastolle asperger-tutkimuksiin kun mulla epäiltiin sellasta vaikka ei mulla sitä sitten todettu.Mutta osastolla ollessani masennukseni paheni radikaalisti ja mulla oli järkyttävä koti-ikävä.Ja silloin ne teki sen asian jota en koskaan anna anteeksi,ei päästänyt mua takaisin kotiin vaan veivät taas perhetukikeskukseen.Ja olo oli kamala,siellä ollessani aloitin myös ammattistartin koska ne pakottivat,en vaan ollut tarpeeksi hyvässä kunnossa opiskeluun.No sittenhän ne keksi että jos en kävisi koulua niin joutuisin taas suljetulle,ja parin viikon päästä olin siellä taas.Sillä kertaa jakso kesti kaksi kuukautta,välillä sujui paremmin ja sitten taas katosin masennuksen syövereihin,omaan maailmaani johon muilla ei ollut pääsyä.Viiltelin jonkin verran,en enää välittänyt vaikka huolestutin perheeni,enhän mä niitä edes kauheasti nähnyt enää.Koti-ikävä oli niin kamala,en tiedä miten kestin sen.Sen jälkeen ne teki kamalimman asian mihin ne pystyi,vei mut palvelukotiin jossa oli enimmäkseen kehitysvammaisia joista ei mun kavereita tullut koska ei ne kunnolla edes ymmärtänyt puhetta.Niin,siellä mä elin,puolikuolleena,kolme järkyttävän pitkää vuotta.Pääsin kotiin viikonlopuksi aluksi neljän,sitten kuuden viikon välein.Hoitajat syrji mua eikä kuunnellut jos halusin puhua niiden kanssa.masennus oli huipussaan viimeiset puoli vuotta siellä,en vieläkään ymmärrä miten selvisin.Neljänä päivänä viikossa kävin työtoiminnassa,kolme lyhyempää ja yksi pidempi päivä.Muuten makasin sängyssä lääketokkurassa,en jaksanut käydä ulkona kävelemässä,taisin käydä puolen vuoden aikana kolme kertaa.Aikaisemmin ne oli vienyt mut väkivalloin musiikkikerhoon,musiikkiterapiaan ja kuvataideterapiaan ja kerran myös ystävänpäivätanssiaisiin.Ensin siis kääri mut mattoon kun tappelin vastaan,sitten kun olin tarpeeksi väsynyt,ne sitoi mut pyörätuoliin ja vei joka paikkaan.Kerran sekosin sen verran että jouduin lepositeisiin.Mä yritin käyttäytyä kunnolla mutta mun oli pakko puolustaa itteäni.Loppu aikoina ne ei enää tehnyt sitä,käski vaan käymään töissä ja jos en mennyt niin ne laittoi mun huoneen oven lukkoon ja jouduin olemaan muiden kanssa yleisissä tiloissa tai sitte olin siellä yksin.Hoitajat ei siellä ollut,ne oli kahvihuoneessa aina.Loppuajan tosiaan makoilin sängyssä liian väsyneenä tekemään mitään,kerran päivässä sain soittaa perheenjäsenelle ja itkin niille kun muut ei kuunnellut mua.Sitten vihdoin,kolmen vuoden tuskan jälkeen,tuli aika lähteä pois.Oikeasti luulin että kuolisin sinne,en olisi jaksanut enää kauaa.Ne meinasi ensin että muuttaisin Eurajoelle asuntolaan mutta äiti ja sosiaalityöntekijä pelasti mut siltä kohtalolta ja pääsin tänne missä nyt olen,Raumalle missä perheenikin on.Ja kuitenkin,puolitoista vuotta muuton jälkeen,olen edelleen onneton,masentunut lihonut ja vailla päämäärää elämässäni.Pian mun pitäisi muuttaa ihan omaan asuntoon ja odotan sitä kovasti.Mutta kuitenkin mua pelottaa,asun sitten ihan yksin vaikka joku käy sitten ilmeisesti joka päiv kattomassa miten mulla menee.Käyn äidin tai siskojen luona joka päivä mutta en mä voi sitäkään jatkaa,ei ne elä vaan mua varten.Joten pitäisi itsenäistyä.Olin ennen aika itsenäinen,lapsena jo leikin yksin huoneessani ja viihdyin yksin.Mutta vuosien laitoskierre niin että näin perhettä vaan harvoin,johti siihen etten enää halua olla yksin ja ahdistun jos olen pidempään yksin.Ylihuomenna on syntymäpäivä,täytän 22 ja haluaisin aikuistua mutta vaikeaa on.Sen olen jo päättänyt vuosia sitten että kun mulla on oma kämppä niin ostan oman koiran.Huolehdin siitä hyvin ja se musta,en olisi yksin kotona.Ja nyt haluan nukkumaan.Laitan tähän vielä kuvan mun entisestä koirasta.On siis rekisteröimätön lapinporokoira,ei siis takeita että olisi puhdas mutta emä on rekisteröity,isää eil.Mutta kutsutaan nyt porkkariksi.