Lopetin sitten lääkkeiden syönnin kokonaan. 8 päivää ilman cipralexia ja 4 risperidonia, ihan kohtuullisen hyvin on mennyt. Aluksi tosin kun lopetin cipralexin syönnin niin tuli vähän väliä sellasia huimauskohtauksia, parin sekunnin ajan huimaa vähän, tuntuu siltä ettei pää oikein pysy mukana. Muuten en huomaa mitään eroa. Ahdistaa välillä ihan perkeleesti mutta se nyt ei ole mitään uutta, stressaan tosi paljon sitä kun pitäisi mennä tässä kuussa käymään uudella terapeutilla, tuntuu vaan niin vaikealta. En ole vieläkään päässyt yli siitä etten voi enää käydä vanhalla psykologillani, mietin ja stressaan sitä jatkuvasti. Näin viime yönä kamalaa painajaista jossa mietin sitä etten näe sitä enää ja menin uudelle terapeutille käymään. Siinä unessa siellä oli paljon muitakin ihmisiä enkä uskaltanut puhua mitään, ne suuttui minulle tosi paljon ja sulki yksin jonnekin pieneen huoneeseen ja minua ahdisti kauheasti. Ja nyt tietenkin pelkään vielä enemmän teraputille menoa..Tässä kuussa ostan kyllä e-epaa ja c-vitamiinia ja toivon että niistä olisi jotain hyötyä. No on tässä jotain hyvääkin ollut, ei tarvinnutkaan mennä koiran kanssa eläinlääkäriin, kyllä ne hampaat sieltä lähti, nyt on maitohampaat poissa ja koiralla hyvä purenta. Se on kanssa nauttinut kun on ollut pakkasta ja lunta, itsekin tykkäsin mutta nyt on taas lämpötila plussan puolella ja maassa jäätä, loskaa ja vettä, kohta sulaa kaikki. Ehkä koirakin lakkaa sekoilemasta, oli se kyllä vauhdikas kun oli lunta, halusi vaan juosta, hyppiä ja riehua lumessa. Nyt se vaikuttaa pettyneeltä ja yrittää päästä viimeisiin pieniin lumikasoihin. Oli se kyllä hienoa kun oli lunta ja pakkasta, äiti ja siskot valitti että on kylmä mutta ei minulla ollut yhtään. Hyvin siinä lämpeni kun tarpoi lumessa koiran kanssa ja kun ei edes tuullut paljon mikä on harvinaista täälläpäin. Sitten vasta kylmä on jos on nollakeli, sataa vettä ja tuulee, silloin vasta on oikeasti kylmä, ei tuollainen kuiva pakkasilma tunnu lainkaan niin kamalalta. En laittanut koirallekaan edes takkia päälle vaikka oli -15 astetta lämpötila, ei sillä ollut kylmä. Välillä olen laittanut sille takin siinä vaiheessa kun on tuullut ja satanut kun sillä ei pohjavillaa ole niin silloin sillekin tulee kylmä. Eilen illalla ei tullut ulkoilusta mitään kun paukuteltiin raketteja niin paljon, Nala pelkäsi tosi paljon. Olimme äidin luona kun paukuttelu alkoi, vähän aikaa Nala meni ympäri kämppää läähättäen mutta en huomioinut sitä mitenkään ja lopuksi se rauhoittui ja meni pöydän alle huilaamaan. Piti sanoa pikkusiskollekin ettei puhu Nalalle tai silitä sitä kun se alkoi lässyttämään ja lohduttamaan, ei se mitään auta jos lohduttaa kun sittenhän se pelkää vaan enemmän kun sitä oikein kannustaa siihen. Äiti vaan sanoi jossain vaiheessa jotain että "Toi sun koirasi pelkää, sano sille jotain et se rauhottuu". Vaan enpähän sanonut muuta kuin sen verran että käskin nukkumaan, ei se mitään olisi auttanut jos olisin huomioinut sitä ja stressanut itse, hyvin se rauhoittui kun kukaan ei huomioinut sen pelkoa. Ulkona olikin sitten ihan kamalaa, ei se huomannut muuta kuin ne pelottavat raketit ja yritti rynniä eteenpäin ihan paniikissa. Vein sen nopeasti takaisin sisälle, ei se keskittynyt edes pissaamiseen, se vaan halusi jonnekin kauas. Sitten me tultiin kotiin kissan luo ja aika nopeasti molemmat meni nukkumaan. Damonia ei kauheasti pelottanut, säpsähti se aluksi muutaman kerran kun paukahti oikein kovaa mutta ei se muuten onneksi välittänyt. Täällä me sitte kuunneltiin musiikkia, makkarissa oli radio ja keittiössä kuuntelin tietokoneelta musiikkia niin ei häirinnyt rakettien äänet niin pahasti. Että ihan hyvinhän se meni tuota ulkoilua lukuunottamatta. Tämä on kyllä aika historiallinen vuoden alku, ensimmäinen vuosi kun olen alusta asti vapaa. Oikeasti vapaa, en enää missään laitoksessa. Tuntuu jotenkin uskomattomalta ja niin hienolta. Vielä kun vaan pääsisi eroon tästä jatkuvasta masennuksesta ja ahdistuksesta, no, ehkä joskus. Vaikka en tiedä onko se mahdollista että pääsisin eroon niistä, yritän kuitenkin stressata sitä vähemmän kun ei se auta jos murehdin asiaa ja mietin että millainen minun kuuluisi olla. Olisi hienoa jos vaan voisin olla murehtimatta ja miettimättä mitä minun pitäisi tehdä, käydä töissä yms. Jos nyt vaikka yrittäisin keskittyä siihen että kuntoutustukea on määrätty puolentoista vuoden päähän ja minun pitäisi keskittyä itseni parantamiseen ja siihen että saan hoidettua oman kämppäni siivouksen ja lemmikit. Aina vaan vaadin itseltäni mahdottomia ja suren sitä kun mokaan, nyt minulla on oikeasti aikaa keskittyä johonkin muuhun, kuten koiran kanssa ulkoiluun ja sen sellaiseen. Mietin tässä että tuleekohan minusta koskaan työkykyistä, en jaksa uskoa siihen. Edellinen lääkäri kirjoitti että saatan mahdollisesti kuntoutua suojatyökykyiseksi mutta siihenkin vaaditaan paljon aikaa ja kuntoutusta. Mitään toivoa se ei antanut siitä että voisin tehdä oikeita töitä. Nykyinen lääkäri ei ole ottanut asiaan kantaa sen enempää, kyllä se tosin kerra kysyi että mitä minä haluaisin tehdä, siis työkseni. Sanoin suoraan etten tiedä, en tiedä onko minusta mihinkään. Järjetön masennus, ahdistus ja ihmispelko haittaavat muutenkin elämistä niin paljon etten osaa kuvitellakaan itseäni missäään työpaikalla, ei minulla ole oma-aloitteisuuttakaan kun pelkään aina vaan mokaavani kaiken mitä teen. Enkä kehtaa apuakaan pyytää, en saa sen vertaa suutani auki, joten aika toivottomalta näyttää. Sitä paitsi enhän minä saisi mitään töitä, ei ole koulutusta enkä pysty menemään ammattikouluun, se olisi mahdotonta. Työttömiä on muutenkin niin paljon ja monilla on kuitenkin koulutus ja sosiaalinen ja fiksu luonne, ei kukaan halua minun kaltaistani töihin, varsinkaan kun ei ole mitään takeita että pärjäisin. Että sellaista tällä kertaa, kai pitäisi käydä suihkussa ja mennä nukkumaan. Eli toisin sanoen käydä suihkussa, jumittua koneen ääreen, syödä ja mennä nukkumaan hyvinkin todennäköisesti..