Sen oli siinä, en enää käy vanhalla psykologillani.. Tuli itsellä ikä vastaan kun täytin 23 ja siirryin nyt sitten aikuispuolelle. Tiesin että tästä tulisi kamalaa mutta en osannut kuvitella että olisin näin tuskissani.. Pari päivää on mennyt murehtiessa ja itkiessä, eilen illalla itkin melkeen koko ajan, en vaan voinut lopettaa. En osaa vielä sopeutua tähän, tunsin psykologini niin kauan ja kiinnyin siihen, meiltä vaan loppui aika. Niin paljon jäi asioita selvittämättä, jotka olisin ehtinyt selvittämään jos olisin puhunut sille jo ensimmäisilää käynneillä. Mutta pelkäsin liikaa silloin nuorempana enkä uskaltanut kertoa kaikkea mitä mielessä liikkui. Ehdin käydä vuoden sen luona ennen ajan päättymistä, siihen vuoteen sisältyi kuitenkin lomia ja käyntejä joille en pystynyt menemään. Olisi pitänyt vaan mennä aikaisemmin sen puheille mutta kun pääsin pois laitoksesta, olin niin rikki etten pystynyt puhumaan kenellekään. Ja nyt kaduttaa, miksen voinut vaan luottaa.. Ja nyt harmittaa ehkä eniten se etten hyvästellyt sitä kunnolla, minun piti kiittää sitä näistä vuosista ja hyvästellä mutta en pystynyt vaan lähdin äkkiä pois ennen kun aloin itkemään. Tiedän että tulen kärsimään siitä tilanteesta pitkään, itseäni häiritsee aina jos joku jää kesken, joku jää hyvästelemättä. Niin on käynyt liian monta kertaa. Luulin olleeni paremmin valmistautunut, suunnitellut loppua mutta olinkin väärässä. Tuntuu että se on varmaan pettynyt minuun ja syystäkin.. Saapa nähdä kuinka kauan kestää ennen kuin osaan sopeutua tilanteeseen, sopeudunko koskaan. Pitäisi alkaa käymään puhumassa jollekin naiselle, en tiedä mikä se varsinaisesti on, kai joku psykiatrinen sairaanhoitaja tai jotain. Vaan olen liian väsynyt edes ajattelemaan koko asiaa. Toivoin että pääsisin sitten juttelemaan edes jollekin miehelle. Minulla on se ongelma että miehiä pelkään mutta naisia yleensä inhoan, eipä ole niihinkään ollut luottamista enkä nyt enää osaakaan luottaa. Vaikka pelkään miehiä enemmän niin silti niille on jotenkin helpompi yleensä puhua. En tiedä, kai pitäisi puhua lääkärille tästä, vaikka tuskin sekään mitään auttaa. Se sentään vaikutti ihan mukavalta noin ensinäkemältä. Pitäisi puhua lääkityksestäkin, haluaisin eroon siitä kokonaan. Ei siitä ole mitään hyötyä, ei ole ikinä ollut, päinvastoin haitttaa vaan. En kuitenkaan usko että lääkäri suostuu siihen että lopettaisin lääkkeiden syönnin, se varmaan määrää taas jotain uutta lääkettä. Kunpa joku joskus vaan kuuntelisi ja ymmärtäisi eikä yrittäisi vaan änkeä lääkkeitä kun mistään ei mitään hyötyäkään ole. Olenhan minä vuosia syönyt lääkkeitä, ainakin yhdeksän vuotta eri lääkkeitä ilman mitään apua. Haittaa on kyllä ollut, masennuksen pahenemista, painon nousua ja huonontunut muisti. Minulla on oikeasti tosi huono muisti ja se häiritsee itseäni. Äiti vaan sanoo että "ei sulla sen huonompi muisti ole kuin muillakaan". Vaan kyllä on normaalia huonompi, ei se ennen ollut läheskään näin huono. Ja kuitenkin olen nuori vielä, muistanko enää mitään sitten kun olen viisikymmentä.. Onneksi minulla on nuo lemmikit, en ainakaan ole yksin kun masentaa. Välillä ei vaan jaksaisi edes ulkoiluttaa koiraa kun haluaisin vaan nukkua mutta toisaalta tulee parempi olo kun koira saa minut ylös sängystä ja lenkille. Sitten keskittyy taas koiraan ja kävelemiseen eikä niin paljon murehtimiseen. Mutta sitten kun tulee kotiin ja pysähtyy miettimään, olo on ihan kamala. Tuntuu vaan kamalalta etten enää ikinä näe psykologiani, se oli niin mukava ja kuunteli kärsivällisesti. Se osasi myös kysyä oikeita asioita eikä ollut vaan hiljaa jos en itse saanut sanottua mitään. Tiedän ettei ole normaalia kiintyä psykologiin näin paljon mutta en vaan voi sille mitään, kiinnyn joihinkin ihmisiin liikaa. Niin on käynyt monta kertaa ja aina saa sanoa kaikille hyvästit.. Se tuntuu niin kurjalta, kukaan ei pysy elämässäni, kaikki lähtee pois enkä meinaa kestää sitä. Pienen koiran naama on kyllä niin hauskan näköinen, väkisinkin tulee parempi mieli kun katsoo tuota :D Ja nukkuva kisu on niin rauhallinen, se ei ainakaan stressaa :)