Tosissaan, tuntuu että olen ihan hukassa, missään ei ole mitään järkeä.. Kävin sitten uudella terapeutilla maanantaina, eipä mennyt kovin hyvin. Siis puhuin sille kyllä jotain mutta kun taas se meni siihen etten uskaltanut puhua avoimesti vaan tyyliin että ihan hyvin menee, eipä tässä mitään. Kun pitäisi joskus vaan olla rohkea ha sanoa tosissaan että on kamala olo ja kertoa kaikki mikä masentaa. Eihän tästä tule mitään jos en itse puhu avoimesti, mutta kun pelkään puhumista niin paljon. Pelkään vaan sitä että uusi terapeutti ei ymmärrä miltä minusta tuntuu ja en pysty käymään siellä jos petyn siihen. Ja kun on ikävä vanhaa psykologia, en tiennyt että tämä olisi näin vaikeaa.. Pitäisi jo päästä yli siitäkin asiasta mutta kun en pääse, se oli ainoa ihminen jolle uskalsin puhua enemmän, en tosin sillekään tarpeeksi. Olisin halunnut käydä sen luona pidempään mutten sitten voinut kun ikä tuli vastaan. Enhän minä voinut silloin vuosia sitten kertoa sille mitään kun aloin sen luona käymään. Äiti sanoi aina että joudun lastenkotiin jos kerron millaista kotona on, se esti minua kertomasta mitään kun en uskaltanut, en halunnut pois kotoa. Vieläkin vaan harmittaa että äiti tiesi ettei minulla ollut hyvä olo kotona ja silti se ei koskaan tehnyt asialle mitään. Aina sitä jatkuvassa pelossa elämistä ja sitä että pikkusisko kiusasi jatkuvasti. Ehkä olisin vielä kestänyt sen että pikkusisko oli ilkeä mutta en vaan kestänyt sitä että se käänsi äidin minua vastaan, se oli vaan sietämätöntä. Eihän äiti koskaan ollut puolellani vaan aina pikkusiskon puolella ja sanoi että se on vaan lapsi, täytyy ymmärtää.. Vaan kun kaikkea ei pitäisi joutua sietämään, hemmetin hemmoteltu kakara. Ja sitten se oli vielä niin sairaalloisen mustasukkainen, äiti ja isosisko kuvitteli että olin itse mutta ei se tosiaan mennyt niin. Enhän minä saanut olla äidin kanssa ikinä kun pikkusisko vaati koko ajan huomiota, se on aina yrittänyt erottaa minut ja äidin toisistamme, onnistuen kyllä hyvin.. Nyt pikkusisko on niin onnellinen kun minä en asu niiden kanssa ja jaksaa aina muistuttaa asiasta. Tosin sehän sitä harmittaa kun asun niiden yläkerrassa, liian lähellä sen mielestä. Eihän se sitä uskalla yleensä ääneen sanoa mutta sen kyllä huomaa kun se on kyllästynyt minuun. Ja kyllähän se kerran suuttuessaan huusi minulle että pilaan sen elämän ja häiritsen sitä sen omassa kodissa.. Että juu, tunnen olevani erittäin ei-toivottu vieras sen puolesta. Nyt se on käyttäytynyt ihmeellisen hyvin, siis ettei ole vittuillut tai sanonut pahasti, eipä se kyllä ole juurikaan puhunut minulle. Eilen se puhui aika paljon ja ei kyllä olisi huvittanut kuunnella, ei sekään kuuntele minua jos ei huvita. Olihan se tuossa vähän aikaa sitten pari kuukautta puhumatta minulle, kerran vaan kysyi että saako lainata koiraani että kävisi sen kanssa ulkona. No, enpä suostunut ja sehän ei sen jälkeen puhunut. Varmaan olisi päästänyt koiran juoksemaan vapaana ja se olisi kadonnut jonnekin, en olisi edes ihmetellyt.. Ja nyt se haaveilee uudesta kissasta, ei hyvä. Siitähän on nyt jotain kahdeksan kuukautta kun minä sain sen kissan kun ei se ikinä huolehtinut siitä. Kyllä se sitten parkui ja raivosi ja kinasi pitkään kun sen piti kissasta luopua, ei sitten tullut mieleen että ei se siitä turhaan joutunut luopumaan. Ikinä se ei silittänyt Damonia eikä pitänyt sylissä. Ei se myöskään leikkinyt sen kanssa mikä oli myös tosi huono juttu nuorelle ja vilkkaalle kissalle. Minä olin ainoa joka sitä silitteli, piti sylissä ja leikki sen kanssa, muuten kukaan ei sitä huomioinut. Senhän takia se kiusasi äidin kissaa, ei se varmaan olisi tehnyt sellaista jos joku olisi leikkinyt sen kanssa. Ja nyt pikkusisko haaveilee jostain itämaisesta kissasta, nehän ovat todella vilkkaita ja seurallisia, varmaan siinä kävisi niin kuin Damonin kanssa.. Ärsyttää se että pikkusisko on aina syyttämässä Damonia ilkeäksi ja tyhmäksi kissaksi vaikka kissan käytös oli sen oma vika. Mutta niin eihän siinä koskaan ole mitään vikaa, eihän se ikinä tee väärin.. Siinä mielessä samanlainen kuin äiti, aina vika on eläimessä, oikeasti se ei kyllä mene niin. Ei pätkääkään huvittaisi katsella kuvia kun pikkusisko näyttää myytävistä kissoista, tekisi mieli sanoa päin naamaa että johan sillä oli kissa josta se ei huolehtinut. Vaan kun ei minulla riitä rohkeus, muuten kyllä mutta kun aivan varmasti äiti suuttuu sitten minulle. Kai minulla on jotenkin vääristynyt suhde äitiin, se on niin pelottava etten uskalla sanoa sille vastaan kun pelkään ettei se halua nähdä minua enää, toisaalta en halua suututtaa sitä sen takia kun rakastan sitä enkä halua satuttaa sitä. Mutta pitäisi senkin tajuta että se satuttaa minua jatkuvasti, eipä sillä tunnu olevan mitään merkitystä. Ongelma on myös se kun minulla taitaa olla jonkin asteine läheisriippuvuus, on muuten hankala ongelma. Ei se enää ole niin paha, Damon ja Nala on auttanut asiassa todella paljon enkä tunne tarvetta olla ihan koko ajan äidin tai isosiskon kanssa mutta ongelma on kuitenkin vielä olemassa. Jännää, ennen viihdyin paljon yksin enkä kaivannut aina seuraa mutta pitkä laitoshoito saikin aikaan sen että en enää halunnut olla yhtään yksin.. Aluksi ongelma oli todella paha, siinä vaiheessa kun muutin takaisin Raumalle ja asuin asuntolassa niin yksin olo oli ihan kamalaa. Kävin äidin tai isosiskon luona joka päivä mahdollisimman paljon, en olisi halunnut olla yhtään yksin. Illalla kun piti mennä takaisin asuntolaan niin äiti saattoi minut sinne, pelkäsin lähteä pois perheen luota takaisin yksinäisyyteen. Aina kun olin yksin niin ahdisti ihan järkyttävästi ja odotin vaan että pääsen taas äidin tai isosiskon luo. Koko ajan se oli jatkuvaa ahdistusta ja pelkäämistä, se helpotti vasta kun muutin omaan kotiin ja Damon tuli minulle, Sitten oli paljon helpompi olla kotona kun en ollut kuitenkaan ihan yksin. Sitten kun Nala tuli niin kotona olemisesta tuli vielä helpompaa, edelleen on kuitenkin niitä aikoja kun ahdistaa olla yksin ja käyn joka päivä äidin tai isosiskon luona. Mutta vaikka käyn joka päivä niin minun ei tarvitse olla niin kauan kuin ennen. Ennen olin vähintään viisi tuntia kun en saanut olla kauempaa, usein kuitenkin kiersin sääntöä niin että kävin ensin siskon luona ja sitten äidin luona, asuntolan hoitajat kun eivät muistaneet laittaa minulle rajoituksia siskon luona olemiseen. Asuntolassa asuessani olin aluksi myös joka viikonloppu äidin luona yhden yön ja sen jälkeen joka toinen viikonloppu. Nykyään minulle riittää sekin jos olen vaikka kolme tuntia päivässä äidin tai siskon luona, se kyllä vaihtelee paljon että kuinka kauan olen mutta en tarvitse sitä viittä tuntia aina. Ja kertaakaan en ole ollut yötä muualla kuin kotona sen jälkeen kuin Nala tuli. On noista ollut paljon hyötyä. Mutta stressiä ne aiheuttavat  aika paljon, edellispäivänä kaaduin ulkona kun oli todella liukasta ja Nala veti hihnassa, silloin kyllä suutuin jonkin verran. No, eipä siitä paljon hyötyä ollut vaan veti se sen jälkeenkin. Tilasin sille netistä juuri vedonestovaljaat, yritän opettaa sille että se ei voi vetää jatkuvasti. Kyllä minä saan sen pidettyä käsissä kun se ei ole kovin isokaan mutta jos on liukasta niin ei olekaan niin yksinkertaista, kyllä silloin kaatuu aika helposti vaikka ei olisi edes iso koira jos jalkaa lipeää sopivasti.Jaa, kai sitä pitäisi mennä nukkumaan, alkaa taas olla ongelma tämän nukkumaan menon kanssa kun tuppaa menemään liian myöhäiseksi. Ahdistaa vaa välillä niin paljon ettei nukkumisesta tule mitään tai ei vaan tule edes yritettyä. Pitäisi tosissaan yrittään tehdä tälle jotain, ahdistaa niin paljon erityisesti se etten saanut puhuttua kunnolla terapeutille. Pitäisi vaan olla rohkea ja avoin, eihän se voi edes yrittää auttaa jos en kerro ongelmistani, ei se sentään ajatuksia osaa lukea. Jos se sattuu olemaan ihan kamala eikä ymmärrä minua niin ei kai sille sitten vaan voi mitään, ei asiat ainakaan edisty jos en uskalla ottaa riskiä. Saa nyt nähdä miten käy, melkeil kaksi viikkoa pitää odottaa ja sitten pitäisi puhua. Kaksi perkeleen pitkää viikkoa, ärsyttää kun näen sitä niin harvoin varsinkin kun ei päästy kunnolla edes alkuun.